maanantai 16. marraskuuta 2015

1

Mun NaNoWriMo:lle kävi köpelösti. Kuulette siitä varmaankin lisää uusimassa Curly-lehdessä, jonka sen ilmestyttyä linkkaan myös tänne. Joka tapauksessa, tässä romaanini (?) alkua. Näin jälkeen päin luettuna tämä tekstin pätkä kuulostaa ehkä liian teatraaliselta ja dramaattselta, vai mitä mieltä olette? Palautetta on muutenkin aina kiva kuulla! :-) <3 

1

”Näin painajaista, että muutin, tai siis me muutimme...” Riina aloitti.
Tom painoi refleksin omaisesti kämmenensä naisen huulille. ”Älä sano sitä. Se oli vain uni. Me pysymme täällä.”
”Tiedän.”
Tom katsahti nahkaista reppua Riinan selässä. ”Saitko tänään yhtään?”
Riina pudisti päätään.
”Eikö yhtään?”
”Vain kaksi.”
”On sekin jotain. Stina saa kokonaisen.”
”Kuule Tom...”
”Mä tiedän, älä sano niin. On meillä enemmän kuin useimilla.”
”Ei kaikkea voi kieltää, tämä täytyy sanoa ääneen. Me näämme nälkää, olemme köyhiä. Tilanne huononee koko ajan. Tom-”
”Lopeta Riina! Mitä hyötyä tuosta on?” Tom kivahti, kääntyi tuskastuneena ympäri ja kohtasi pienet oven takaa kurkkivat silmät. Tom vilkaisi Riinaa huolestuneena. Ei kai lapsi ollut kuullut kaikkea.
”Stina”, Tom huokaisi ja ryntäsi tytön luo. Riinakin kyykistyi heidän viereensä ja kietoi kätensä lapsen ympärille.
Stina pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja nyyhkäsi: ”Ollaanko me köyhiä?”
Tom puristi Stinan kättä nyrkkiinsä.
Riina vastasi: ”Ollaan.”
”Riina!” Tom tuhahti.
”Tom, se täytyy sanoa.”
”Ei tarvitse! Me emme ole köyhiä!” Tom puuskahti, irrotti kätensä lapsen nyrkin ympäriltä ja marssi talliin korkean kynnyksen yli avoimesta ovesta.
Stina nyyhkäisi ja painoi päänsä Riinan olalle.
”Stina, kultaseni”, Riina sanoi.
Stina kohotti itkuista katsettaan.
”Kaikki on hyvin”, Riina vakuutti.
”Maire sanoo, että köyhät on sairaita”, Stina väitti.
”Ei me olla, rakas. Mutta älä silti kerro tästä kenellekään. Edes Mairelle”, Riina pyysi.
”Miksi?” Stina kuiskasi.
”Koska jotkut ihmiset luulevat köyhien olevan tyhmiä. Vaikka emme me ole”, Riina vastasi. ”Voit ottaa korista yhden sämpylän.”
”Ai kokonaisen?” Stinan kasvoille palasi hymy.
Riina naurahti: ”Ihan kokonaisen. Mutta ei kannata syödä kaikkea kerralla.”
Stina juoksi repulle ja kaivoi rapisevasta paperipussista pyöreän, tuoreen kokojyväsämpylän, jonka päällä auringonkukansiemenet odottelivat retkeä mahalaukkuun. Stina näki niiden supisevan hermostuneena keskenään. ”Älkää pelätkö. Syön teidän varovasti”, Stiina supatti siemenille Riinan täyttäessä iän ikuisia asiakirjojaan.
”Riina...” Stina aloitti. ”Miksi jotkut ihmiset luulevat niin?”
”Ai miten?” Riina kysyi nostamatta katsettaan papereista.
Stina oli hetken hiljaa. Taas piti selittää. ”Miksi jotkut ihmiset luulevat köyhien olevan tyhmiä?”
”Koska he eivät tiedä asioiden oikeaa laitaa. Oikeasti kaikki ihmiset ovat saman arvoisia, eikä tyhmyys riipu rahatilanteesta”, Riina selitti. ”Mutta tälläisten ihmisten vanhemmat eivät ole kertoneet sitä heille, kultaseni.”
Stina haukkasi palasen sämpylästään. Siemenet pomppivat hänen kielellään ja hän yritti niellä ne mahdollisimman vähillä puraisuilla. Ettei niihin sattuisi.
”Oletko sinä minun vanhempani?” Stina kysyi.
Riina katsoi tytön sinivihreitä, rehellisiä silmiä. Hän näki niissä parhaan ystävänsä. Hän liiskasi kyyneleen kämmensyrjällään, ennen kuin Stina ehti huomata sitä. Lapsi oli vielä niin viaton.
”Olen. Ja Tom on myös.”
”Mikä äiti sitten on?” Stina ihmetteli.
”Stina, äitisi ei enää palaa”, Riina totesi surullisena.
”Maire väitti, että mun äiti on kuollut”, Stina kertoi. Hänen leukansa kiertyi pienille rypyille ja nenää kirveli. ”Eihän se oo?”
Riina nosti tytön syliinsä pöydän ääreen ja puristi häntä lujasti itseään vasten.
”Äidilläsi on hyvä olla, kultaseni”, hän purskahti.
”Eihän se oo kuollut?” Stina itkumongersi epätoivoisena. Hän tarttui kiinni Riinan takin selkämyksestä otteella, joka kertoi ettei ikinä aikoisi päästä irti. Tuuli puhalsi lomakkeet erivärisistä vaahteranlehdistä peittyneelle nurmikolle. Ne levisivät pitkin pihaa, melkein kuin ajatellen ”Nyt se ei huomaa, mennään!”. Hetkeen Riina ei kyennyt vastaamaan lapsen kysymykseen. Siinä he kaksi vain kuuntelivat luontoa ja itkivät. Sylikkäin.
Kunnes vihdoin hän sanoi: ”On.”
Stinasta tuntui, kuin joku olisi iskenyt nyrkin hänen rintalastansa läpi ja peittänyt suun vahvalla kammenellä. Hän puristi Riinan takista entistäkin kovempaa ja itki äänettömästi. Riina liu`utti sormiaan Stinan ohuiden hiusten välissä ja painoi tytön otsaa hellästi omia ohimoitaan vasten. Silloin he hengittivät yhdessä kyynelistä sumentunutta ilmaa. Oli harmillista, ettei Riina voinut väittää pysyvänsä tytön luona ikuisuuksia. Heidät saatettaisiin erottaa jo huomenna.

4 kommenttia:

  1. Jii.. tämähän on hyvää tekstiä! :) Eihän kuolemasta voi kunnolla kirjoittaa ilman pientä dramatiikkaa... mutta silti, odotan innolla jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitti ihana! <3
      Totta kyllä tuokin, kuolemahan on melko dramaattinen juttu.
      Ja kyllä, jatkoa on luvassa piakoin. ;-)

      Poista
  2. Hyvältä kuulostaa, ai että. ❤

    VastaaPoista

Kommentit ilahduttavat aina ja siksi pyrinkin vastaamaan kaikkiin. :)