maanantai 2. kesäkuuta 2014

Ensimmäinen novellini

Tässä olisi mun eka blogille julkaistu novelli! Olen kirjoittanut tämän vain sinua varten. Se kertoo tytöstä, joka… No, lue itse!


Amelia ja salaisuus

- Huomenta äiti, huomenta isä, huomenta Emilia! Ja huomenta Napsu-kulta! En unohtanut sua Saimi, en sinuakaan Tomppa, mutta menkäähän nyt edestä, minulla on jo kiire! vastailin perheelleni kun keräsin koulukirjojani pitkin taloa ja koitin saman aikaisesti syödä päärynää aamiaiseksi. Napsu-koira koitti varastaa pöydältä karjalanpiirakkaa ja kaksois-siskoni Emilia vei sen rangaistukseksi ulos hihnaan. Pikkusisareni Saimi ja Tomppa kuitenkin vapauttivat koiran ja salakuljettivat sen “huomaamattomasti” omaan huoneeseensa.
- Ei se koira sitten koskaan opi käyttäytymään, jos nuo kaksi pelastavat sen aina kun koitan rangaista sitä, Emilia puhisi. - Miksi sinäkään et sano mitään, vaikka he lahjoittivat leipomasi pikkuleivät Napsulle, palkinnoksi postinjakajan pois ajamisesta, Amelia?
- Njaa. Tuskin tuo minulle avautuminen auttaa, sanoisit niille hupsuille. Ei ne vielä tajua miten koiraa täytyy kohdella, neuvoin Emiliaa ja luutusin samalla kaatunutta maitoa lattialta. 
- Just. “Ei ne vielä tajua“, niin varmaan, ne on jo neljä ja kuusi. Olen neuvonut niille jo viisisataa kertaa, mutta saan vastaukseksi vain kielen näytön ja mykkäkoulun, Emilia valitti. - Tuskin ne edes haluaa oppia!
- Emppu hei, kello on jo varttia vaille, ala tulla, tai me myöhästytään koulusta! huudahdin eteisestä.
- Minne te nyt jo olette matkalla? kylpyhuoneesta pyyhe päässä lampsinut äiti kysyi. - Kello on vasta kahdeksan.
- No, eikä ole! Kello varttia vaille yhdeksän. Äiti sinä olet myöhässä! Emilia tokaisi ja alkoi irrottaa pyyhettä äidin hiuksien ympäriltä. 
- En minä ole myöhässä, kullat. Minulla on vapaapäivä! Hohhoi, nukuttipa makeasti! äiti haukotteli. 
- Mutta minäpä olen, isä totesi. - Olen menossa samaan suuntaan, joten pääsette kyydissä tytöt! 

Kapusimme autoon ja pian olimmekin jo koululla. 
- Hyvää koulupäivää, tytöt! isä huikkasi. 
Tähystin katseellani koulun pihalta parhaan ystäväni Susannan ja juoksin hänen luokseen. 
- Et ikinä arvaa mitä minulle tapahtui! Susanna touhotti. - Sain viestin salaiselta ihailijalta! hän kiljui ja nosti kädet rinnalleen. - Vihdoinkin!
- Etkä! kiljuin mukana. - Etkö yhtään tiedä keneltä?
Susanna pudisti päätään.
- Sitten me otetaan siitä selvä! päätin.
Sitten soi välituntikello.
- Höh, ei ehditty. Myöhemmin sitten!

Istuin pulpettiin ja avasin reppuni. Olin aikeissa ottaa matematiikan-kirjan käteeni, mutta kun kosketin sitä, se nousi ilmaan ja alkoi leijua siinä. Henkeni salpaantui. 
- Mikä sivu? vierustoverini Anne kysyi.
- Tuota, sivu kaksikymmentäkuusi, vastasin ja peitin ilmassa leijuvan kirjani kädellä. 
Samalla hetkellä oma kirjani aukesi sivulta kaksikymmentäkuusi, ja asettui itsestään pulpetilleni. 
- Tunti alkaa! opettaja ilmoitti.
En pystynyt keskittymään jako- ja kertolaskuihin, kun mietin vain ilmassa leijunutta kirjaani. Minulle ei koskaan ollut sattunut mitään tuollaista, enkä osannut edes lasten taikurisetin silmänkääntötemppuja, saatikka sitten taikoa kokonaista matematiikankirjaa! Ei, taikuudesta ei voinut olla kyse eihän velhoja tai noitia ollut edes olemassa. Vai oliko? Ei, kuvittelin jo hulluja…
- Amelia! Amelia, oletko sinä edes hereillä!?! havahduin opettajan tivaamiseen.
- Mitä? Häh? Olen, vastasin pökertyneenä.
- Vastaa sitten kysymykseeni! opettaja tiuskaisi.
- Mii… kää se oli? kysyin nolona.
- Paljonko on kaksi kertaa kuusi kertaa seitsemän jaettuna viidellä? 
- Öö…
- Etkö tehnyt tehtäviäsi niin kuin pyysin? Sinun pitäisi osata vastata yhdellä vilkaisulla, Amelia, jää välitunniksi tekemään! Olet ilmeisesti taas jutustellut Annen tai Siirin kanssa, etkä keskittynyt tehtäviisi, siirrä paikkasi ensi tilassa Teron ja noh… seinän viereen! No, hopi hopi! opettaja valitti. - Siirrytään Maisaan paljonko on…
Sillä hetkellä suunnaton raivon puuska valtasi minut, purin hammasta ja toivoin että opettajalle sattuisi jotain todella noloa, ja juuri sillä sekunnilla opettaja nousi seisomaan kirjoittaakseen laskun taululle ja… Tuntui kuin jotain olisi kimmonnut kädestäni… Opettaja kompastui ja taululiidut tippuivat hänen otsansa päälle niin että hänen naamansa muuttui pölystä valkoiseksi, eikä hän yskiessään nähnyt hetkeen mitään. Suuri kivi rikkoi ikkunan ja lensi pulpetilleni. Koko luokka oli onneksi kerääntynyt kikattelemaan köhivän opettajamme ympärille, eikä kukaan huomannut  kun irrotin kivestä valkean viestilapun ja pään heilautuksella, tällä kertaa olin varma että se olin minä, korjasin särkyneen ikkunan. Sujautin lapun reppuuni.

Istuin sängylle ja mietin hetken päivän tapahtumia. Jos jonkinmoiset, no, erikoiset tapaukset olivat riivanneet minua koko päivän. Sitten muistin lapun. Kaivoin sen repustani. Siihen oli kirjoitettu jonkinlaisella hohtavalla musteella viesti: Amelia, jos näet tämän tekstin olen melko varma voimistasi. Ei, olen täysin varma sinun noituudestasi. Sinä olet noita! Tule kokoukseen kellon käkkärän aikaan. Aivan, unohdin ettet ymmärrä vielä kieltämme. Siis, kokoukseen kello kuusitoista TÄNÄÄN, haen sinut huoneesi ikkunasta. Noitumisiin! Siis ei, älä kiroile! Älä tee vielä mitään! 
Terveisin kollegasi. 
Ps. En ole pahis!
Sydämeni pamppaili kovempaa kuin koskaan ennen. Ei tämä voinut olla totta! Jostain syystä en kuitenkaan pitänyt ajatusta täysin mahdottomanakaan, voisiko tosiaan olla, että minulla olisi yliluonnollisia voimia?

Kello 16.00:
Istuin sänkyni vieressä lattialla ja kirjaimellisesti pyörittelin peukaloitani. Ajatuskin minua noitien kokoukseen luudalla hakevasta velhosta alkoi naurattaa! Tosin, päiväntapahtumat olivat mahdottomia toteuttaa ilman yliluonnollisia voimia. Päätin siis odottaa vielä hetken. Ketään ei kuulunut, joten menin ulos tähyilemään taivaalle. Hetken kuluttua taivaalta kuului huutoja:
-IIIK! VAROISIT VÄHÄN! Sinitukkainen poika ja pisamanaamainen valko-viher-puna-sini-raitahiuksinen tyttö kurvasivat pihaani, toden totta, lentävillä luudilla!
- Melina! Tuo huuto ei antanut meistä kovinkaan hyvää ensivaikutelmaa, poika valitti.
- Hah! Kuka nyt ensivaikutemaan luottaa? En minä ainakaan! Vai mitä, Amelia? Melina puolustautui.
- Eh… Joo oon just, tuota, Amelia, änkytin kauhuissani. En kyllä kapuaisi tuon härvelin kyytiin!
- Tiedetään! Mä oon Mortti, sano Mortti vaan, poika esittäytyi.
- Joo, joo! Toi on maailman surkein tunnuslause. “Mortti, sano Mortti vaan.” Melina imitoi.
- Hei, älä nyt viitti! Kiipeähän kyytiin pimatsu, matka alkaa! Mortti kehotti.
- Onko… pakko? kysyin järkyttyneenä.
- On, on jos haluut oppii hallitsee taikavoimias! Mortti käski.
- Mee vaan, muakin pelotti aluks` mut loppujen lopuksi se oli aivan mahtavaa! Melina rohkaisi.
- No, jos on aivan pakko, vastasin pelokkaana ja kapusin luudan kyytiin. Mortin potkaistessa jalallaan maasta vauhtia luuta pinkaisi raketin vauhdilla ilmaan. Kiljuin, aivan kuten Melinakin oli tehnyt laskeutuessaan pihaani, hullun lailla. Silmäni vesittyivät vauhdista, enkä ollut sillä hetkellä lainkaan varma, selviäisinkö kyydistä hengissä. Luuta kiisi pystysuoraan ilmassa ja vauhdin huumassa toinen kengistäni irtosi ja putosi satoja kilometrejä alaspäin. 
- Hupsista heijakkaan kuperkeikkaa en heitäkkään, tuollaista sattuu ja kun vauhtiin tottuu et sitä suremaan jää, riittää kun eteesi näät. Ja stop nyt pahoinvointi ja pimpelipompeliti! Mortti runoili, ja huono oloni katosi taivaan tuuliin. Luuta pysähtyi, ja Mortti suoristi sen. Juuri kun olin huokaissut helpotuksesta, luuta alkoi tippua kauheaa vauhtia alaspäin. Aloin taas kirkua. Muutama metri ennen maan pintaa luuta pysähtyi jälleen ja laskeuduimme kaikki varovasti kyydistä. Kaikki - paitsi minä. Olin jäänyt paikoilleni istumaan, puristin tiukasti luudan varresta kiinni, enkä suostunut avaamaan silmiäni vaikka Melina kehottikin. - Olemme perillä, alokas, Mortti ilmoitti ja virnisti ilkikurisesti. Kun avasin silmäni lehahdin tuli punaiseksi ja kapusin nolona maan kamaralle. 
- En minä… änkytin nolona.
- Juu, ymmärrän. Muakin pelotti aluks ihan sikana, mut kyllä se siitä ajan kanssa, Melina rohkaisi jälleen. Huomatessaan järkyttyneen ilmeeni hän muistutti vielä: 
- Niin, siis sunhan pitää vielä tulla ton kyydissä takaisin kotiisi. Vai ajattelitko jäädä tänne?
- No niin, ja noita tarttee luuta-ajokortin ihan muuteskin kun vaan täällä käymiseen! Mortti tokaisi.
- Siis pitääks mun…? olin valahtanut vitivalkoiseksi. 
- Mortti! Pelottelit tytön kuoliaaksi tuolla sun kyydilläsi. Ja Amelia, ei luuta kyydit normaalisti tollaisia ole. Mortti harrastaa Broom rallyy eli luutarallia. Se on niinku törppöj… siis ihmisten, ralliautoilu, mut luudilla. Ja ilmassa. Mortti on tottunut ajaa niin kuin siellä ajetaan. Sä voit, ja sun täytyy opetella ajamaan normaalisti ja rauhallisesti, Melina rauhoitteli. 
 Minusta siis oli tulossa ihka oikea noita, tahdoinpa sitä tai en. Pystyin vain kuvittelemaan millaista porukkaa talossa sisällä, jos sitä rakennusta joka edessämme seisoi voi taloksi kutsua, oli. 
- Tervetuloa super-hyper-gyper-mahtavan-välttämättömän-maagiseen vierailuun Noitien clubiin! Mortti kailotti ennen kuin avasi oven. 
- Ei millekään vierailulle, vaan tervetuloa jäseneksi! Puisen oven takaa kuului naisen  ääni. Ovi avautui, sen takana seisoi keski-ikäinen pariskunta. Naisen paljaat varpaat kurkistivat hänen viher-harmaanmekkonsa helmojen alta, kun hän astui askeleen lähemmäs esitellessään itsensä: 
- Bonjour dame! Minä olen Suzanne. Äidinäitini oli puoliksi ranskalainen, nainen esittäytyi, selvästi ylpeänä kuudesosa ranskalaisuudestaan. - Oi, ja tässä on minun mieheni Harry, hän ilmoitti teatraalisesti lausuen nimen “Harry” englantilaisittain.
- Harri, oikaisi hiukan pyylevä mies hänen vieressään. 
- Oi, älä nyt viitsi takertua pikku seikkoihin, Suzanne lausui diivamaisesti. 
- Niin. He ovat siis Susanna ja Harri. Mortin vanhemmat ja clubimme puheenjohtajat, Melina selvensi.
- Oi, olemme Suzanne, Harry ja Morty. Melina, kuinka kehtaat kutsua meitä noin! Suzanne tiuskaisi liioitellun järkyttyneenä.
- Oi, olen hyvin pahoillani rouva, Melina ivaili, mutta Suzanne ei näyttänyt huomaavan sitä: - Hyvä on. Annan törkeytesi anteeksi tämän kerran. Mutta muistakin jatkossa…
- Tervetuloa clubiin, Amelia! Opetamme sinulle noituuden perusasiat kahdessa päivässä ja pienet yksityiskohdat opit käytännössä koulutuksen jälkeen, Harri kertoi. - Ensimmäinen päivä on tänään. Mortt...siis Morty ja Melina näyttävät sinulle hiukan paikkoja.

Talo, joka ulkoapäin näytti joltain aivan muulta kuin talolta, oli sisältä täynnä lasia, kristallia, kultaa ja hopeaa. Se oli kuin varakkaiden hotelli, lukuun ottamatta sitä ettei käytävien ovia oltu numeroitu. Sen sijaan niissä kaikissa oli nimiä: Perhe Ruusunnuput, Mary W., Tom & Tim Cooper, Henna Honkanen…
- Keitä nämä ovat? kysyin häkeltyneenä. 
- Nuo nimetkö? He ovat noitia, ja nuo ovat heidän huoneitaan, Mortti sanoi ja viittoi kädellään ovia päin. - Tänne kokoontuu päivittäin noitia ympäri maailmaa. Kaikilla on oma huone. Joskus he joutuvat viettämään täällä pidempiäkin aikoja. Sinun huoneesi on käytävän päässä.
- Mutta… Jos olen täällä viikonlopun, mitä selitän perheelleni? ihmettelin. Tajusin vasta nyt, etten ollut kertonut edes Emilialle mitään. En tietenkään, hänhän olisi pitänyt minua hulluna!
- Ei hätää. Olemmehan noitia. Sitä aikaa minkä vietät Noita clubilla ei ole. Tai on, muttei ihmisten maailmassa. Kun palaat täältä, jatkat elämääsi normaalisti siitä mihin jäit, eli omasta huoneestasi. Menet varmaankin syömään tai jotain. Hoksaatko? Melina selvensi.
- Kaipa hoksaan, mutisin hämmentyneenä. - Milloin me aloitetaan opiskelu?
- Nyt! Viedään vaan ensin sun tavarat sun huoneesees, Mortti totesi.

Kahden päivän ajan opiskelin vain ja ainoastaan noituutta. Opin loitsuja aina karanneen koiran löytämisestä sammakon hypnotisoitiin. Pääsin myös eroon luutailu kammostani (en tosin Mortin kyydissä) ja suoritin jopa luuta-ajokortin. Moni asia minua jäi kuitenkin mietityttämään ja minua ihmetytti suuresti se, että koulutus kesti vain kaksi päivää. Mitä ne lapset, jotka ovat koko ikänsä eläneet noita perheissä, tekivät kun normaalit ihmiset opiskelevat matematiikkaa, äidinkieltä ja muita hyödyllisiä taitoja. Kun kysyin asiasta muilta noidilta ja velhoilta, he sanoivat ettei kenelläkään ollut aikaa tai taitoa opettaa lapsille samoja taitoja mitä me opimme. Asialle oli tehtävä muutos! 

Haettuani tarpeeksi tietoa, lainattuani noita kirjastosta  “ihmisten outouksia” osastolta “opiskelu” tarpeeksi opetus-suunnitelmia ja valmisteltuani Melinan ja Mortin mielestä operaatio “aivan-liian-salaista”, olin valmis aloittamaan koulutuksen. Ja siitä lähtien olen opettanut noidille ja velhoille samoja asioita mitä sinulle opetetaan peruskoulussa.

Sinä päivänä oli muuten todella omituista palata takaisin kotiin luudalla ja jatkaa päivää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut!

Loppu

Ensi viikolla uusi tarina, kannattaa kuitenkin käydä tsekkaamassa tilanne useamminkin, sillä voi olla että extroja on luvassa! ;-)

Mitä mieltä olit tarinasta? Haluaisitko lukea jatkoa Amelian tarinaan? Kommentoi!

11 kommenttia:

  1. Anonyymi2/6/14

    Kaipaisin jatkoa tarinaan se oli hauska ja hyvin kirjoitettu vaikka lopun olisiki voinut selostaa selvemmin ja lopun takia tuntui kuin tarina olisi jäänyt kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsotaan, jos saisin joskus jonkinlaisen jatko-osan tähän viriteltyä. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että loppu oli vähän epäselvä ja tarina päättyi kuin seinään. Kiitos kommentistasi, otan palautteesi huomioon! :)

      Poista
    2. Anonyymi2/6/14

      Kirjoitatpas kyllä todella kivasti :-)

      Poista
    3. Onpas kiva kuulla!

      Poista
  2. Olipas hauska tarina! Pakko vain mainita että "sinä" muotoa kannattaa välttää, siis tuo "samoja asioita mitä sinulle opetetaan peruskoulussa." Se hieman töksähtää korvaan

    Mutta tosi hienoa tekstiä ja varsinkin puheenvuorot olivat tosi hauskoja ja onnistuneita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteestasi! En tainnut itse edes noteerata asiaa sen kummemmin, ennen kuin luin kommenttisi. Täytyy ottaa asia huomioon, kun ensi kerran tulee tälläinen tilanne. :)

      Poista
  3. Ja hei, voisitko laittaa blogiisi sen "liity lukijaksi" palkin niin pääsisi helposti lueskelemaan!! :))

    VastaaPoista
  4. Tajusin itsekin tänään, että sellainen puuttuu ja luonnollisesti lisäsin sen. :) Se löytyy tuolta reunasta blogiarkiston alapuolelta. Täytyy vielä kysyä, että kun olet lisännyt blogisi blogilistalle, onko blogiisi sitä kautta löytänyt paljonkin lukijoita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muokkasin blogiani ja nyt "liity lukijaksi" palkki on "Tietoja minusta" -gadgetin alapuolella ja blogiarkiston yläpuolella. :)

      Poista
  5. Anonyymi16/6/14

    Moikka!

    Kirjoitat kyllä sujuvasti ja tosi hyvin ikäiseksesi! Kuitenkin tekstissäsi vähän häiritsee vuorosanojen paljous, mikä taas tuo mieleen enemmän näytelmäkäsikirjoituksen kuin novellin. Itselleni moni sanoi aikanaan samaa, kun aloittelin kirjoittamista ja käytin niinikään tosi paljon suoraan lainattuja vuorosanoja. Kannattaa ainakin osassa niistä käyttää jotain kiertäviä ilmaisuja, joissa kertoja kertoo ihan tekstissä, mitä joku sanoo. Tiedät varmaan mitä tarkoitan :-)

    Muuten oikein hyvä tarina ja tsemppiä ja menestystä sulle kirjoittamisessa!

    t. Vanhempi lukijasi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärsin kyllä mitä tarkoitat ja kiitos palautteestasi, siitä oli minulle paljon hyötyä! Otan palautteesi jatkossa huomioon. :)

      Poista

Kommentit ilahduttavat aina ja siksi pyrinkin vastaamaan kaikkiin. :)