maanantai 23. kesäkuuta 2014

Lukutoukan unelma

Ajattelin arvostella tänään saman kirjan josta noin vuosi sitten tein kouluun kirjaesitelmän: Michelle Harrisonin kirjoittaman 13 Lahjaa. Itse sain kirjan vuonna 2012 joululahjaksi, ja aloitin lukemisen melkein heti. En saanut kuitenkaan kirjan juonesta heti kiinni, joten se jäi kirjahyllyyn pölyttymään. Muutaman kuukauden päästä löysin sen uudestaan ja päätin sittenkin jatkaa kirjan lukemista. Päätös oli oikea, sillä kun alkuhankaluusien jälkeen vauhtiin päästiin en pystynyt enää hyppäämään kyydistä.


 "Pienestä pitäen Tanya oli tiennyt, että hänen isoäitinsä kartanossa piili salaisuuksia. Hän, niin kuin kaikki muutkin, oli kuullut käytöstä jääneistä pakotunneleista, joita huhujen mukaan risteili talon alla. Ja useimpien lasten tavoin hän oli kuluttanut monia sateisia iltapäiviä tunneleiden salaisten sisäänkäyntien etsimiseen - turhaan. Kolmetoistavuotiaana Tanya oli jo aikaa sitten lakannut toivomasta, että hän vielä joskus törmäisi salakäytävään, ja alkanut itse asiassa epäillä niiden olemassaoloa.
 Niinpä kun kirjahylly oli kääntynyt seinän sisään hänen silmiensä edessä ja paljastanut kapean kiviportaikon, joka johti alas tunkkaiseen pimeyteen, ei yllätys ollut ollut aivan täydellinen. Mutta ei hän tuntenut myöskään sellaista kihelmöivää innostusta josta oli kaikki nämä vuodet haaveillut, sillä tilanne, jossa hän löytönsä teki, oli aivan toisenlainen kuin hän olisi ikinä osannut kuvitellakaan.
Jos kartanon asukkaat olisivat olleet valppaina, he olisivat kenties huomanneet että tunneleissa kulki - oli kulkenut jo jonkin aikaa - joku, joka tunkeutui niiden kautta taloon. Mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota johtolankoihin: lapsenryöstöstä kertoviin radiouutisiin tai outoon laahaavaan ääneen, joka yön pimeydessä kuului entisestä palvelijanportaikosta. Sillä toisistaan irrallaan nämä vihjeet olivat merkityksettömiä." - kirjan prologin alkua


Kuten varmaankin jo ymmärsit, päähenkilönä kirjassa seikkailee kolmetoistavuotias Tanya, joka joutuu viettämään kesälomansa isoäitinsä kartanolla. Tanyan harmiksi myös kartanon tilanhoitaja Warwick ja hänen poikansa Fabian asuvat siellä.
 Tanyalla on eriskummallinen kyky - hän näkee keijuja. Juuri keijujen aiheuttamien hankaluuksien vuoksi hänen äitinsä lähettääkin Tanyan kartanolle. Edes hänen äitinsä ei tiedä keijuista. Kuten varmaankin tässä vaiheessa luulet, keijut eivät ole todellakaan mitään Disneyn satukeijuja, jotka asuvat niityillä ja pukeutuvat kukkien terälehdistä tehtyihin kauniisiin mekkoihin, ei, vaan päinvastoin.
 Isoäidin kartano varjelee vaarallisia salaisuuksia, joihin Tanyakin törmää. Kartanoa ympäröivässä synkässä Hirtettyjen metsässä on vuosikymmeniä sitten kadonnut jäljettömiin tyttö. Tanyan isoäiti Florence ei halua puhua sanaakaan koko asiasta. Fabianin isoisä oli viimeinen, joka näki kadonneen tytön elossa, eikä sen jälkeen ole elänyt onnellista elämää. Fabian ei saa tapausta mielestään, ja päättäkin yhdessä Tanyan kanssa selvittää arvoituksen.
 Eräänä yönä Tanya löytääkin kartanosta lähtevän salakäytävän. Ja yllätettyään sieltä salaperäisen tunkeilijan hän saa kuulla ettei ole yksin kykynsä kanssa. Kartanon synkkä menneisyys on vaarassa alkaa toistaa itseään...

Kirja tarjoaa aimo annoksen niin jännittäviä, humoristisia kuin koskettaviakin kohtauksia. Suosittelen kirjaa etenkin kaikille yli kymmenvuotiaille fantasiakirjojen ystäville, ja vaikken itse täysin mikään fantasia-fani olekaan, rakastuin kirjaan heti.
Kannattaa siis lukea, olit millainen tahansa!

Pisteet kirjalle (1-5) : Täydet 5!

                                       13 lahjaa

                                                         www.tammi.fi

Erinomaisia lukuhetkiä!

Oletko lukenut tai aiotko lukea kirjan? Kommentoithan! ;-)

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Otavan nuortenromaaninkirjoituskilpailu

Mainitsin edellisessä postauksessani Otavan nuortenromaaninkirjoituskilpailusta, johon aion osallistua, jos saan romanini kisan loppuun mennessä kirjoitettua. MyloWvey ehdotti kommenttipoksissa, että voisin julkaista täällä blogissakin pätkiä romaanista ja sen etenemisestä. Ajattelin, että olisi kiva kuulla kirjasta palautetta myös ennen sen lähettämistä ja päätin sitten julkaista sen ensimmäisen luvun tänne. Tulen varmaankin muokkaamaan tekstiä vielä aika paljonkin, mutta tässä nyt tälläinen vähän keskeneräinen versio. 


Luku 1 (Tai pätkä siitä)

Ovi nitisi ärsyttävästi kun tartuin sen metalliseen kahvaan ja riuhtaisin sen hiukan liian voimakkaasti auki. Hymyilin omille ajatuksilleni ravistellessani sateenvarjosta ylimääräistä vettä pois. Ärsyttävästi. Kuinka ovi voi olla ärsyttävä? Tuntui hyvältä potkaista mutaiset, kärsineen näköiset tennarit pois jalasta. Huokaisin syvään helpotuksesta ja lysähdin eteisen penkille. Rutistin vaalet, melko lyhyet hiukseni kuivaksi kuin tiskirätin ja vesi valui norona raidalliselle räsymatolle. Vihdoin olin kotona. Kotona, jossa voin olla kuka olen tai sitten… olla joku ihan muu. Joku ihan muu, tällä kertaa vaikka Harry Potter. Tai ehkä ei kuitenkaan. Minullahan oli juuri se uusi kirja kesken. Mutta ennen lukutuokiota ottaisin kyllä kunnon kylvyn! Paitsi ettei meillä ole kylpyammetta. No, suihku sai kelvata.
Suihkun jälkeen hain varastosta täkin ja villasukat. Äidin mielestä on outoa käyttää villasukkia säällä kuin säällä. Minusta ei, koskaan ei voi olla liian lämmin. Mutta äiti onkin ikinuori Kuuma-Kalle -tai -Kaija. Hänen mielestään teen aina kaiken väärin. Koulussa olen hänen mielestään liian hiljainen, kotona en muka osaa ollenkaan hillitä itseäni. Jos saan kokeesta kiitettävän äiti sanoo että otan koulun liian tosissani ja vaadin itseltäni liikaa. Kun taas saan vähän huonomman numeron, en hänen mielestään ole yrittänyt tarpeeksi ja se on “pohjanoteeraus”. Joten olen opetellut olemaan välittämättä hänen kommenteistaan, ainakin melkein kokonaan. Asettelin pääni alle tyynyjä, vedin täkin päälleni ja aloitin lukemisen.

Huomaamattani olin sukeltanut kirjan syövereihin jo kahdeksi tunniksi. Lukeminen oli vaan niin ihanaa, että kadotin ajantajuni kokonaan. Havahduin tosielämään vasta äidin huutaessa keittiöstä: “Ruusa!” Olin hiljaa. Kirjassa oli viimeinen luku meneillään, enkä halunnut keskeyttää sitä. “Ruusa! Oletko siellä?”
“Mm”, mumisin niin hiljaa että tuskin itsekään kuulin omaa ääntäni.
“Vastaa!” äiti kimitti, hän ei tietenkään ollut kuullut äännähdystäni.
“No mitä nyt?” huudahdin hermostuneena.
“Tule syömään!” äiti käski.
“Kohta…” lupasin, ruoka ei ollut tällä hetkellä lukemista tärkeämpää.
“Nyt! Ruoka jäähtyy” äiti valitti. En vastannut. Askelia. Ovi heilahti vauhdikkaasti auki. Vaaleatukkainen nainen valkeassa T-paidassa ja punaisissa farkuissa astui sisään huoneeseeni. Se oli äiti...
“Ruusa! Nyt syömään!” äiti komensi.
“Odota…” pyysin ja jatkoin lukemista, tiesin itsekin jo tässä vaiheessa olevani ärsyttävä.
“Taasko sinä luet? Olet kaunis nuori nainen, tekisit nyt joskus jotain muutakin! Lukea ehtii vanhuksenakin” äiti motkotti.
“Joo…” vastasin ajatuksissani. Äiti marssi viereeni ja sieppasi kirjan kädestäni.
“Nyt syömään!” hän komensi ja osoitti keittiötä. “Hopi hopi!”
Laahustin närkästyneenä keittiöön ja kauhoin lautaselleni makaroonilaatikkoa.
“Sisso ei tottele äättii”, kaksivuotias pikkusiskoni Vappu lässytti. Istuuduin pöytään loukkaantuneena. Äiti käveli perässäni valtava kirjapino sylissään. “Mun kirjat! Mitä sä niillä teet?”sähähdin.
“Takavarikoin”, äiti ilmoitti tyynesti.
“Mitä?! Millä oikeudella?!” äyskähdin.
“Äidin oikeudella”, äiti totesi ja survoi kirjat valtavaan jätesäkkiin säälimättä.
“Niin ja minä otan ne omistajan oikeudella takaisin!” Nousin pöydästä, kipitin äidin luo ja kiskaisin jätesäkin itselleni.
“Ruusa, älä viitsi!” äiti tuhahti turhautuneena.
“Kyllä viitsin!” puuskahdin ja raahasin säkin huoneeseeni, jonka oven lukitsin tiukasti.
“Avaa nyt se ovi!” äiti komensi. “Kyllä sinun sieltä joskus täytyy ulos tulla.” Tiesin, että se oli totta, mutta nyt tarvitsin omaa tilaa. Että äiti osasikin olla ilkeä! Mitä minä muka tein väärin? Luin liikaa? Nappasin säkistä kymmenkunta kirjaa ja työnsin ne niin syvälle vaatekaappiini, ettei niistä nakynyt kulmaakaan. Hymyilin tyytyväisenä ja survoin tilalle vanhoja koulukirjojani. Solmin jätesäkin uudelleen kiinni ja tarkastelin aikaan saannostani arvioiden,   ei äiti huomaisi mitään. Äiti koputti oveen.
“Ruusa, etkö voisi nyt tulla ulos. Tai avaa edes ovi!” Olisin voinut avatakin, mutta ihan kapinamielessä annoin sen pysyä visusti lukossa. “Ruusa…” äiti ähkäisi. “Anteeksi”.
“Minä täytän kohta neljätoista. Minä olen jo melkein aikuinen. Ei ole enää sinun asiasi huolehtia siitä, paljonko luen tai jäähtyykö ruokani.” huomautin.
“Ja minä olen sinun äitisi. Minun velvollisuuksiini kuuluu huolehtia sinusta. Aina. Minä ajattelen vain ja ainoastaan SINUN parastasi. Minä en halua, että sinä syrjäydyt, koska… Luet liik… siis niin paljon. Ei siinä lukemisessa mitään. Se on hienoa, että pidät siitä… Mutta sinun pitäisi viettää enemmän aikaa ystäviesi kanssa. Ja ehkä… Tutustua uusiin ihmisiin. “ äiti saarnasi ja olin kuulevani hänen äänessään haikeutta.
“Haluaisitko ihan tosissasi, että olisin kuin muut? Meikkaisin, kiroilisin, joisin energiajuomia, hankkisin poikaystävän, lintsaisin koulusta, pitäisin kotibileitä… “ huomautin.
“No… se kaikki, tai melkein kaikki, kuuluu nuoruteen”, äiti huokaisi.
“Ei kuuluu! Se on vain kovistelua, epävarmuutta ja… niin. Juuri sitä. Osa pääsee siitä yli. Ja osa taas… ei. Minun nuoruuteeni ei kuulu tuollainen. Tahdoitpa sitä tai et”, uhosin kiihtyneenä. Minulla oli ihan varmasti väärä äiti. Tämä kuului jollekin toiselle, jollekin kovanaamalle.
“Jaa. No joka tapauksessa, ne kirjat!” äidin äänensävy muuttui kertaheitolla. Ärähdin. Sieltä se hirmuvaltias äiti taas tuli. Avasin oven ja heitin säkin kynnyksen yli. Ennen kuin ehdin vetäistä oven taas kiinni, äiti työnsi kätensä väliin ja veti oven nopeasti auki. Katsoin häntä itsevarmasti suoraan silmiin. “Mitä nyt taas?”
“Ethän suuttunut?”
Mulkaisin äitiä vihoissani.
“Niin siis ethän…” äiti selitti.
“Mene pois!” tiuskaisin ennen kuin äiti ehti jatkaa lausetta loppuun. Äiti katsoi minua hetken “et-tarkoita-tuota” ilmeellä, mutta kun tartuin ovenkahvaan sulkeakseni oven, hän katsoi minua hetken ja poistui huoneesta hiljaa. Mitä mä oon tehnyt väärin?

“Arvaa mitä, Ruusa!” paras ystäväni Titta kipitti  luokseni Mailamaanyläkoulun aulaan ja vetäisi kirjan kädestäni.
“Noh? Mitä tällä kertaa?” huokaisin. Ei ollut uutta, että Titta vuohotti jostain asiasta.
“Ruusa! Et vaikuta yhtään innostuneelta!” Titta valitti.
“Miten mä voin olla innostunut, jos en tiedä mistä minun pitäisi innostua?” huomautin.
“No anna mä kerron, äläkä näsäviisastele!” Titta pyysi. “Oletko valmis kuulemaan suuuuuuren uutisen?”
Nyökkäsin.
“Koulu järjestää vappu discon!” Titta kailotti.
“Jaa”, mumisin. Titta katsoi minua pettyneenä, muttei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Marie ja Siira jo olivat kiiruhtaneet meidän luoksemme.
“Ihan tosi? Vähäks IHQ!” Siira kiljui.
“Siira pääse tanssii Miken kaa”, Marie kiusoitteli. Siira tönäisi häntä kylkeen.
“Uuuuu!” Tittakin ryhtyi leikkiin.
Marie ja Siira ovat serkuksia, jotka välillä olivat parhaat ystävykset ja välillä inhoavat toisiaan. He ovat naapureita ja ovat luonnollisesti tunteneet toisensa vauvasta asti. Siira on urheiluhullu ja Marie tanssija.
“No, Ruusa? Kenestä sä tykkäät?” Marie tivasi.
Havahduin ajatuksistani: “Ai… täh?”
Titta pyöräytti silmiään. “Niin, että kuka on koulun söpöin poika?”
“En mä tiiä…” mumisin.
“No tiiät! Kaikki muutkin kerto”, Titta väitti.
“Okei…?” hämmennyin.
“Kerro! Kerro! Kerro!” koko tyttöryhmä alkoi huutaa.
“No okei…” lupasin. Annoin katseeni kiertää koulun käytävillä. Sitten se, siis katseeni, osui rinnakkaisluokkalaiseen Kaapoon. Kumarruin tyttöjä päin ja kuiskasin: “Musta toi Kaapo on aika söpö.” Ensin kaikki olivat hiljaa, kunnes Titta huudahti: “Ruusa et oo tosissas!”
“Mitä nyt?” hämmästyin.
“Söpö? Toi?” Siira nauroi.
“Ruusa, toi on koulun nörteistä nörtein” Marie täydensi.
“Toisaalta… Onhan toi aika söpö…” Siira mietti. “- Ehkä matikanopen mielestä”.
Ja kaikki nauroivat. “Mä en usko juoruja. Eikä ulkonäöllä oo mitään väliä, en mäkään mikään Miss Suomi oo”, intin hiukan luokkaantuneena.
“Tiedätkö Ruusa mitä?” Marie sanoi. “Sä oisit niiiiiiiiin nätti, jos laittaisit vähän ripsarii ja silleen”.
Huokaisin: “Kyllä te tiedätte, että mä en meikkaa. Enkä aio jatkossakaan meikata.”
“Sanoinpahan vaan”, Marie jupisi.
“Ruusa älä oo tylsä! Kyllä sun sinne discoon ainaski pitää meikata!” Titta jurputti.
“En mä…” mumisin.
“Saadaanks me stailata sut?” Siira ehdotti. “Mulla on meikkipussi mukana.”
“No en mä nyt tiedä…” emmin. Sitten välituntikello soi. Huh! Juuri ajoissa!

Tää luku varmaan jatkuu vielä... Mutta lupaathan kommenttoida! ;-)

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Novellit lomalla, blogi ei

Okei, osa varmaan tajusikin ettei tämä postaus tule ihan tavallisimpaan aikaan. Ja itse asiassa tämä onkin vaan sellaista inffoa, että ette nyt ihan kauheasti pety, jos en joka viikko julkaisekaan pitkää novellia. Mutta älkää huoliko, kyllä mä tänne silti jotain päivittelen, ihan yhtä usein kuin aina ennenkin. Mutta syy siihen, miksi julkaisen syyskuuhun asti ehkä enemmän mielipidekirjoituksia kuin novelleja tulee tässä:
Otavan nuortenromaanin kirjoituskilpailu. Eli siis mä oon ajatellut osallistua Otavan järjestämään nuortenromaaninkirjoituskilpailuun, johon osallistuvat työt täytyy palauttaa 1.9.2014 mennessä. Ja kirja ei ollut suunnitteillakaan, ennen kuin huomasin tämän ilmoituksen netistä pari viikkoa sitten. Saattaa siis tulla hiukan kiirus, jos täytyy muutamassa kuukaudessa kirjoittaa parisataa sivuinen nuortenromaani! Mutta yritetään, yritetään. Käytän siis kaiken luovuuteni ja ylimääräisen energiani tämän kirjan parissa työskentelemiseen, joten uusia novelleja ei nyt tipu. Jos en sitten löydä jotain vanhoja julkaisukelpoisia novelleja. Vaikka tiedänkin, että maassamme asustaa sen verran lahjakkaita pöytälaatikkokirjailijoita, että mahdollisuuteni voittoon ovat minimaaliset, osallistun silti. Mutta jospa tälläinen killpailu saisi minut tarttumaan itseäni niskasta kiinni ja kirjoittamaan kirjan loppuun saakka, vaikka väkisin. :D 
Ainiin, jos SINUA kiinnostaa tämä kisa ollenkaan, klikkaa tuosta oranssilla kirjoitetusta linkistä tuolla ylempänä. Sieltä löydät lisätietoja. Äläkä pelkää, minua eivät kilpakumppanit haittaa pätkän vertaa! ;) 

Ja kuten jo aiemmin sanoin, postauksia tulee ihan yhtä tiuhaan tahtiin kuin ennenkin, mutta novelleja ei ehkä tule ihan yhtä paljon. Tervetuloa lueskelemaan hölmöjä juttujani siis jatkossakin! 

Kirjoittelemisiin! :)

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Tarinointia

Tarinoiden kirjoittaminen on mielipidekirjoituksiin verrattuna suhteellisen haastavaa. Tietysti inspiraation saapuessa mikään ei ole haastavaa -paitsi että on. Nimittäin lopettaminen, ainakin minulle. Kun alkuun pääse niin tekstiä kyllä syntyy. Kun Sari käy kaupassa ja kinastelee opettajien kanssa, tai lähtee kohtalokkaalle retkelle ja niin edelleen, mutta loppua ei näy. Tai no, kyllä joskus se loppukin löytyy, mutta ei oikeanlainen. Esimerkiksi tarinassani "Amelia ja salaisuus" loppu on hiukan sekava, ja se pitää lukea useaan kertaan, ennen kuin ymmärtää, mistä on kyse. Yksi lopettamisen vaikeimmista asioista on oikea tempo. Elikkä lopun alku alkaa tarpeeksi ajoissa, eikä niin, että se kaatuukin yhtäkkiä yllättäen niskaan. Kai tulipalon täytyy jostakin syttyä, ennen kuin kerrostalo on tuhkaa. 

Toinen vaikea asia on onnettoman loppuratkaisun kirjoittaminen. Yhden novellin kirjoittamisessa menee usein viikkoja, joskus jopa kuukausia, ja siinä ajassa ehtii samaistua tarinan henkilöihin jo sen verran hyvin, ettei vain voi antaa päähenkilön (tai kenen tahansa) mummin kuolla tai parhaan kaverin muuttaa pois. Joskus on vain pakko tehdä niin, jotta tarina liikuttaisi edes minimaalisesti. Usein ratkaisen tämän ongelman ujuttamalla nämä asiat ovelasti keskelle tarinaa, jotta lukija voisi tirauttaa helpotuksen kyyneleet sitten lopuksi. Itselleni se ei kuitenkaan riitä (sitä paitsi harva itkee lukiessaan), koska on vaikea samaistua tarinaan, jossa loppu on epärealistisen onnellinen. 


Kolmas haastava tekijä tarinan kirjoittamisessa on pituus. Ja taas tämä lopettamisongelma tulee esille -minä en yksinkertaisesti osaa lopettaa (nimim. pöytälaatikot täynnä keskeneräisiä novelleja)! Jos ihmettelette, kuinka tarinan lopettaminen liittyy sen pituuteen, niin minäpä kerron. Minä pelkään, että tarinasta tulee liian pitkä. Kun olen kirjoittanut esimerkiksi kuusi sivua, huomaan, että “ohhoh, olen vasta puolivälissä ja tekstiä on jo näin paljon". Ja silloin se tapahtuu, pahin virheeni: kiihdytän lopun pikapikaa loppuratkaisuun ja selitän senkin salaman nopeasti. Valitettavasti tarinan pituutta ei voi suunnitella etukäteen, mutta silti, en koskaan anna itselleni anteeksi tätä kauheaa virhettä. Ja voi olla, etten myöskään koskaan pääse siitä eroon. Silti rakastan kirjoittamista. Kirjoittaessa voit vaikka suunnitella kokonaan uuden kaupungin, jossa paistaa ikuisesti aurinko ja jossa kaikki on hyvin. Tai sitten, jos osaat, voit räjäyttää kerrostalon ja pilata monen ihmisen elämän. Ja sitten, tuosta vaan, voit hypätä takaisin tylsään arkeen, jossa muut lukevat tarinasi ja kehuvat tai haukkuvat sen. Kirjoittaessa voit myös saada muut ajattelemaan, parhaassa tapauksessa jopa muuttamaan mielipiteitään. Rakastan kirjoittamista, ja pienet haasteet ainoastaan täydellistävät rakkauden. 


Sen pituinen se. Loppu.


Oletko sinä joskus kirjoittanut tarinoita? Jos olet, mikä siinä oli sinusta vaikeinta? KOMMENTOI! 


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Eka extra

Julkaisen tänne silloin tällöin novellien, mielipidekirjoitusten ja elokuva- ja kirja-arvostelujen lisäksi myös jotain extraa, joka ei valttämättä liity milläänlailla kirjoittamiseen. Tänään se on resepti.
 
Toffeeta, nam!

Koululainen-lehden nettisivuja selatessani löysin helpon toffee-ohjeen, ja ystäväni luona yökyläillessäni kokeilimme sitä. Lopputulos oli erittäin herkullinen. Ja vaikka ohje onkin toffeesydämille, voi nameista tehdä toki muunkin muotoisia. Me teimme toffeesta ensimmäisellä kerralla pallon muotoisia ja toisella kerralla valkosuklaata muistuttavia paloja. Plussaa ohjeessa oli vielä se, että keittoaika oli vain reilut 15 minuuttia, toisin kuin useissa toffee ohjeissa (jopa 2h!). Kannattaa kokeilla! Itse oon tehnyt näitä jo kaksi kertaa! Nam! :-P

Toffeesydämet:

Tarvitset:

2 dl maitoa

1,5-2 dl sokeria

2 rkl voita

2 tl vaniljasokeria

Tee näin:

1. Mittaa sokerit ja voi kattilaan, sekoita huolellisesti miedolla lämmöllä. Lisää maito ja hämmennä kauhalla seosta koko ajan, kunnes se porisee edelleen miedolla lämmöllä. Jatka sekoittamista, kunnes seos on toffeen väristä. Siihen menee ainakin 15 minuuttia (älä hermostu vaikka menisi pidempäänkin). Muista hämmentää loppuvaiheessa erityisen rivakasti, jotta seos ei pala pohjaan.

2. Kaada toffee isolle öljytylle tai voidellulle lautaselle ja anna sen jäähtyä. Leikkaa veitsellä sydämen (tai vaikka Nalle Puhin ;D) muotoisia palasia ja muotoile palat kauniiksi. Leikkaa palaset juuri ennen kuin toffee jähmettyy, myöhemmin sen rikki saaminen voi olla paljon työläämpää
! 

                                     Kuva on otettu kännykällä, joten laatu ei ole mikään paras. Koittakaa selvitä. :D
Resepti Tittamari Marttisen kirjasta Viivi Pusun oma kirja.


Herkullista päivää jokaiselle! :) 

Kokeilitko/ aiotko kokeilla reseptiä? Kommentoi!

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Ensimmäinen novellini

Tässä olisi mun eka blogille julkaistu novelli! Olen kirjoittanut tämän vain sinua varten. Se kertoo tytöstä, joka… No, lue itse!


Amelia ja salaisuus

- Huomenta äiti, huomenta isä, huomenta Emilia! Ja huomenta Napsu-kulta! En unohtanut sua Saimi, en sinuakaan Tomppa, mutta menkäähän nyt edestä, minulla on jo kiire! vastailin perheelleni kun keräsin koulukirjojani pitkin taloa ja koitin saman aikaisesti syödä päärynää aamiaiseksi. Napsu-koira koitti varastaa pöydältä karjalanpiirakkaa ja kaksois-siskoni Emilia vei sen rangaistukseksi ulos hihnaan. Pikkusisareni Saimi ja Tomppa kuitenkin vapauttivat koiran ja salakuljettivat sen “huomaamattomasti” omaan huoneeseensa.
- Ei se koira sitten koskaan opi käyttäytymään, jos nuo kaksi pelastavat sen aina kun koitan rangaista sitä, Emilia puhisi. - Miksi sinäkään et sano mitään, vaikka he lahjoittivat leipomasi pikkuleivät Napsulle, palkinnoksi postinjakajan pois ajamisesta, Amelia?
- Njaa. Tuskin tuo minulle avautuminen auttaa, sanoisit niille hupsuille. Ei ne vielä tajua miten koiraa täytyy kohdella, neuvoin Emiliaa ja luutusin samalla kaatunutta maitoa lattialta. 
- Just. “Ei ne vielä tajua“, niin varmaan, ne on jo neljä ja kuusi. Olen neuvonut niille jo viisisataa kertaa, mutta saan vastaukseksi vain kielen näytön ja mykkäkoulun, Emilia valitti. - Tuskin ne edes haluaa oppia!
- Emppu hei, kello on jo varttia vaille, ala tulla, tai me myöhästytään koulusta! huudahdin eteisestä.
- Minne te nyt jo olette matkalla? kylpyhuoneesta pyyhe päässä lampsinut äiti kysyi. - Kello on vasta kahdeksan.
- No, eikä ole! Kello varttia vaille yhdeksän. Äiti sinä olet myöhässä! Emilia tokaisi ja alkoi irrottaa pyyhettä äidin hiuksien ympäriltä. 
- En minä ole myöhässä, kullat. Minulla on vapaapäivä! Hohhoi, nukuttipa makeasti! äiti haukotteli. 
- Mutta minäpä olen, isä totesi. - Olen menossa samaan suuntaan, joten pääsette kyydissä tytöt! 

Kapusimme autoon ja pian olimmekin jo koululla. 
- Hyvää koulupäivää, tytöt! isä huikkasi. 
Tähystin katseellani koulun pihalta parhaan ystäväni Susannan ja juoksin hänen luokseen. 
- Et ikinä arvaa mitä minulle tapahtui! Susanna touhotti. - Sain viestin salaiselta ihailijalta! hän kiljui ja nosti kädet rinnalleen. - Vihdoinkin!
- Etkä! kiljuin mukana. - Etkö yhtään tiedä keneltä?
Susanna pudisti päätään.
- Sitten me otetaan siitä selvä! päätin.
Sitten soi välituntikello.
- Höh, ei ehditty. Myöhemmin sitten!

Istuin pulpettiin ja avasin reppuni. Olin aikeissa ottaa matematiikan-kirjan käteeni, mutta kun kosketin sitä, se nousi ilmaan ja alkoi leijua siinä. Henkeni salpaantui. 
- Mikä sivu? vierustoverini Anne kysyi.
- Tuota, sivu kaksikymmentäkuusi, vastasin ja peitin ilmassa leijuvan kirjani kädellä. 
Samalla hetkellä oma kirjani aukesi sivulta kaksikymmentäkuusi, ja asettui itsestään pulpetilleni. 
- Tunti alkaa! opettaja ilmoitti.
En pystynyt keskittymään jako- ja kertolaskuihin, kun mietin vain ilmassa leijunutta kirjaani. Minulle ei koskaan ollut sattunut mitään tuollaista, enkä osannut edes lasten taikurisetin silmänkääntötemppuja, saatikka sitten taikoa kokonaista matematiikankirjaa! Ei, taikuudesta ei voinut olla kyse eihän velhoja tai noitia ollut edes olemassa. Vai oliko? Ei, kuvittelin jo hulluja…
- Amelia! Amelia, oletko sinä edes hereillä!?! havahduin opettajan tivaamiseen.
- Mitä? Häh? Olen, vastasin pökertyneenä.
- Vastaa sitten kysymykseeni! opettaja tiuskaisi.
- Mii… kää se oli? kysyin nolona.
- Paljonko on kaksi kertaa kuusi kertaa seitsemän jaettuna viidellä? 
- Öö…
- Etkö tehnyt tehtäviäsi niin kuin pyysin? Sinun pitäisi osata vastata yhdellä vilkaisulla, Amelia, jää välitunniksi tekemään! Olet ilmeisesti taas jutustellut Annen tai Siirin kanssa, etkä keskittynyt tehtäviisi, siirrä paikkasi ensi tilassa Teron ja noh… seinän viereen! No, hopi hopi! opettaja valitti. - Siirrytään Maisaan paljonko on…
Sillä hetkellä suunnaton raivon puuska valtasi minut, purin hammasta ja toivoin että opettajalle sattuisi jotain todella noloa, ja juuri sillä sekunnilla opettaja nousi seisomaan kirjoittaakseen laskun taululle ja… Tuntui kuin jotain olisi kimmonnut kädestäni… Opettaja kompastui ja taululiidut tippuivat hänen otsansa päälle niin että hänen naamansa muuttui pölystä valkoiseksi, eikä hän yskiessään nähnyt hetkeen mitään. Suuri kivi rikkoi ikkunan ja lensi pulpetilleni. Koko luokka oli onneksi kerääntynyt kikattelemaan köhivän opettajamme ympärille, eikä kukaan huomannut  kun irrotin kivestä valkean viestilapun ja pään heilautuksella, tällä kertaa olin varma että se olin minä, korjasin särkyneen ikkunan. Sujautin lapun reppuuni.

Istuin sängylle ja mietin hetken päivän tapahtumia. Jos jonkinmoiset, no, erikoiset tapaukset olivat riivanneet minua koko päivän. Sitten muistin lapun. Kaivoin sen repustani. Siihen oli kirjoitettu jonkinlaisella hohtavalla musteella viesti: Amelia, jos näet tämän tekstin olen melko varma voimistasi. Ei, olen täysin varma sinun noituudestasi. Sinä olet noita! Tule kokoukseen kellon käkkärän aikaan. Aivan, unohdin ettet ymmärrä vielä kieltämme. Siis, kokoukseen kello kuusitoista TÄNÄÄN, haen sinut huoneesi ikkunasta. Noitumisiin! Siis ei, älä kiroile! Älä tee vielä mitään! 
Terveisin kollegasi. 
Ps. En ole pahis!
Sydämeni pamppaili kovempaa kuin koskaan ennen. Ei tämä voinut olla totta! Jostain syystä en kuitenkaan pitänyt ajatusta täysin mahdottomanakaan, voisiko tosiaan olla, että minulla olisi yliluonnollisia voimia?

Kello 16.00:
Istuin sänkyni vieressä lattialla ja kirjaimellisesti pyörittelin peukaloitani. Ajatuskin minua noitien kokoukseen luudalla hakevasta velhosta alkoi naurattaa! Tosin, päiväntapahtumat olivat mahdottomia toteuttaa ilman yliluonnollisia voimia. Päätin siis odottaa vielä hetken. Ketään ei kuulunut, joten menin ulos tähyilemään taivaalle. Hetken kuluttua taivaalta kuului huutoja:
-IIIK! VAROISIT VÄHÄN! Sinitukkainen poika ja pisamanaamainen valko-viher-puna-sini-raitahiuksinen tyttö kurvasivat pihaani, toden totta, lentävillä luudilla!
- Melina! Tuo huuto ei antanut meistä kovinkaan hyvää ensivaikutelmaa, poika valitti.
- Hah! Kuka nyt ensivaikutemaan luottaa? En minä ainakaan! Vai mitä, Amelia? Melina puolustautui.
- Eh… Joo oon just, tuota, Amelia, änkytin kauhuissani. En kyllä kapuaisi tuon härvelin kyytiin!
- Tiedetään! Mä oon Mortti, sano Mortti vaan, poika esittäytyi.
- Joo, joo! Toi on maailman surkein tunnuslause. “Mortti, sano Mortti vaan.” Melina imitoi.
- Hei, älä nyt viitti! Kiipeähän kyytiin pimatsu, matka alkaa! Mortti kehotti.
- Onko… pakko? kysyin järkyttyneenä.
- On, on jos haluut oppii hallitsee taikavoimias! Mortti käski.
- Mee vaan, muakin pelotti aluks` mut loppujen lopuksi se oli aivan mahtavaa! Melina rohkaisi.
- No, jos on aivan pakko, vastasin pelokkaana ja kapusin luudan kyytiin. Mortin potkaistessa jalallaan maasta vauhtia luuta pinkaisi raketin vauhdilla ilmaan. Kiljuin, aivan kuten Melinakin oli tehnyt laskeutuessaan pihaani, hullun lailla. Silmäni vesittyivät vauhdista, enkä ollut sillä hetkellä lainkaan varma, selviäisinkö kyydistä hengissä. Luuta kiisi pystysuoraan ilmassa ja vauhdin huumassa toinen kengistäni irtosi ja putosi satoja kilometrejä alaspäin. 
- Hupsista heijakkaan kuperkeikkaa en heitäkkään, tuollaista sattuu ja kun vauhtiin tottuu et sitä suremaan jää, riittää kun eteesi näät. Ja stop nyt pahoinvointi ja pimpelipompeliti! Mortti runoili, ja huono oloni katosi taivaan tuuliin. Luuta pysähtyi, ja Mortti suoristi sen. Juuri kun olin huokaissut helpotuksesta, luuta alkoi tippua kauheaa vauhtia alaspäin. Aloin taas kirkua. Muutama metri ennen maan pintaa luuta pysähtyi jälleen ja laskeuduimme kaikki varovasti kyydistä. Kaikki - paitsi minä. Olin jäänyt paikoilleni istumaan, puristin tiukasti luudan varresta kiinni, enkä suostunut avaamaan silmiäni vaikka Melina kehottikin. - Olemme perillä, alokas, Mortti ilmoitti ja virnisti ilkikurisesti. Kun avasin silmäni lehahdin tuli punaiseksi ja kapusin nolona maan kamaralle. 
- En minä… änkytin nolona.
- Juu, ymmärrän. Muakin pelotti aluks ihan sikana, mut kyllä se siitä ajan kanssa, Melina rohkaisi jälleen. Huomatessaan järkyttyneen ilmeeni hän muistutti vielä: 
- Niin, siis sunhan pitää vielä tulla ton kyydissä takaisin kotiisi. Vai ajattelitko jäädä tänne?
- No niin, ja noita tarttee luuta-ajokortin ihan muuteskin kun vaan täällä käymiseen! Mortti tokaisi.
- Siis pitääks mun…? olin valahtanut vitivalkoiseksi. 
- Mortti! Pelottelit tytön kuoliaaksi tuolla sun kyydilläsi. Ja Amelia, ei luuta kyydit normaalisti tollaisia ole. Mortti harrastaa Broom rallyy eli luutarallia. Se on niinku törppöj… siis ihmisten, ralliautoilu, mut luudilla. Ja ilmassa. Mortti on tottunut ajaa niin kuin siellä ajetaan. Sä voit, ja sun täytyy opetella ajamaan normaalisti ja rauhallisesti, Melina rauhoitteli. 
 Minusta siis oli tulossa ihka oikea noita, tahdoinpa sitä tai en. Pystyin vain kuvittelemaan millaista porukkaa talossa sisällä, jos sitä rakennusta joka edessämme seisoi voi taloksi kutsua, oli. 
- Tervetuloa super-hyper-gyper-mahtavan-välttämättömän-maagiseen vierailuun Noitien clubiin! Mortti kailotti ennen kuin avasi oven. 
- Ei millekään vierailulle, vaan tervetuloa jäseneksi! Puisen oven takaa kuului naisen  ääni. Ovi avautui, sen takana seisoi keski-ikäinen pariskunta. Naisen paljaat varpaat kurkistivat hänen viher-harmaanmekkonsa helmojen alta, kun hän astui askeleen lähemmäs esitellessään itsensä: 
- Bonjour dame! Minä olen Suzanne. Äidinäitini oli puoliksi ranskalainen, nainen esittäytyi, selvästi ylpeänä kuudesosa ranskalaisuudestaan. - Oi, ja tässä on minun mieheni Harry, hän ilmoitti teatraalisesti lausuen nimen “Harry” englantilaisittain.
- Harri, oikaisi hiukan pyylevä mies hänen vieressään. 
- Oi, älä nyt viitsi takertua pikku seikkoihin, Suzanne lausui diivamaisesti. 
- Niin. He ovat siis Susanna ja Harri. Mortin vanhemmat ja clubimme puheenjohtajat, Melina selvensi.
- Oi, olemme Suzanne, Harry ja Morty. Melina, kuinka kehtaat kutsua meitä noin! Suzanne tiuskaisi liioitellun järkyttyneenä.
- Oi, olen hyvin pahoillani rouva, Melina ivaili, mutta Suzanne ei näyttänyt huomaavan sitä: - Hyvä on. Annan törkeytesi anteeksi tämän kerran. Mutta muistakin jatkossa…
- Tervetuloa clubiin, Amelia! Opetamme sinulle noituuden perusasiat kahdessa päivässä ja pienet yksityiskohdat opit käytännössä koulutuksen jälkeen, Harri kertoi. - Ensimmäinen päivä on tänään. Mortt...siis Morty ja Melina näyttävät sinulle hiukan paikkoja.

Talo, joka ulkoapäin näytti joltain aivan muulta kuin talolta, oli sisältä täynnä lasia, kristallia, kultaa ja hopeaa. Se oli kuin varakkaiden hotelli, lukuun ottamatta sitä ettei käytävien ovia oltu numeroitu. Sen sijaan niissä kaikissa oli nimiä: Perhe Ruusunnuput, Mary W., Tom & Tim Cooper, Henna Honkanen…
- Keitä nämä ovat? kysyin häkeltyneenä. 
- Nuo nimetkö? He ovat noitia, ja nuo ovat heidän huoneitaan, Mortti sanoi ja viittoi kädellään ovia päin. - Tänne kokoontuu päivittäin noitia ympäri maailmaa. Kaikilla on oma huone. Joskus he joutuvat viettämään täällä pidempiäkin aikoja. Sinun huoneesi on käytävän päässä.
- Mutta… Jos olen täällä viikonlopun, mitä selitän perheelleni? ihmettelin. Tajusin vasta nyt, etten ollut kertonut edes Emilialle mitään. En tietenkään, hänhän olisi pitänyt minua hulluna!
- Ei hätää. Olemmehan noitia. Sitä aikaa minkä vietät Noita clubilla ei ole. Tai on, muttei ihmisten maailmassa. Kun palaat täältä, jatkat elämääsi normaalisti siitä mihin jäit, eli omasta huoneestasi. Menet varmaankin syömään tai jotain. Hoksaatko? Melina selvensi.
- Kaipa hoksaan, mutisin hämmentyneenä. - Milloin me aloitetaan opiskelu?
- Nyt! Viedään vaan ensin sun tavarat sun huoneesees, Mortti totesi.

Kahden päivän ajan opiskelin vain ja ainoastaan noituutta. Opin loitsuja aina karanneen koiran löytämisestä sammakon hypnotisoitiin. Pääsin myös eroon luutailu kammostani (en tosin Mortin kyydissä) ja suoritin jopa luuta-ajokortin. Moni asia minua jäi kuitenkin mietityttämään ja minua ihmetytti suuresti se, että koulutus kesti vain kaksi päivää. Mitä ne lapset, jotka ovat koko ikänsä eläneet noita perheissä, tekivät kun normaalit ihmiset opiskelevat matematiikkaa, äidinkieltä ja muita hyödyllisiä taitoja. Kun kysyin asiasta muilta noidilta ja velhoilta, he sanoivat ettei kenelläkään ollut aikaa tai taitoa opettaa lapsille samoja taitoja mitä me opimme. Asialle oli tehtävä muutos! 

Haettuani tarpeeksi tietoa, lainattuani noita kirjastosta  “ihmisten outouksia” osastolta “opiskelu” tarpeeksi opetus-suunnitelmia ja valmisteltuani Melinan ja Mortin mielestä operaatio “aivan-liian-salaista”, olin valmis aloittamaan koulutuksen. Ja siitä lähtien olen opettanut noidille ja velhoille samoja asioita mitä sinulle opetetaan peruskoulussa.

Sinä päivänä oli muuten todella omituista palata takaisin kotiin luudalla ja jatkaa päivää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut!

Loppu

Ensi viikolla uusi tarina, kannattaa kuitenkin käydä tsekkaamassa tilanne useamminkin, sillä voi olla että extroja on luvassa! ;-)

Mitä mieltä olit tarinasta? Haluaisitko lukea jatkoa Amelian tarinaan? Kommentoi!

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Tervetuloa Samakuu -blogiini!



Mä olen kohta kolmetoistavuotias tyttö Itä-Suomesta. Juu, olen aika nuori, mutta ennen kuin tuomitset, lue ensin edes yksi mun postaus. Joohan? Mä raaaaaaakastan kirjoittamista. Kaikenlaista kirjoittamista. Novelleja, runoja, elokuva- ja kirja-arvosteluja… Kaikkea! Ja juuri siksi perustin tämän blogin. Olen jo pidemmän aikaa valmistellut tätä päivää. Blogin aloittamispäivää. Ja tämä on mulle tosi tärkeä juttu. Olen kirjoittanut novelleja, arvosteluja ja postauksia valmiiksi jo kuukausien ajan. Ja tässä sitä nyt ollaan. Oman blogin sivuilla! Joka keskiviikko julkaisen tänne novellin tai kolumnin.  Kerran kuussa elokuva- tai kirja-arvostelun, (Kaikkea muuta kuin ajankohtaisen, tietysti.) ja noin joka toinen viikko jotakin extraa. (Kaikkien tunteman reseptin, kuolettavan tylsän aikoja sitten kirjoittamani tarinan tai vaikka naurettavia kirjoittamistehtäviä.) Maailman paras blogi siis! :D
Samakuu. Mikä nimi tuo on olevinaan? No, nimi sai alkunsa hiihtolomalla Roomassa. Meillä oli tapana käydä iltaisin kävelyretkillä kaupungissa ja katsella kuun kasvamista. Kun palasimme Suomeen, pikkusiskoni sanoi katsellessaan kuuta: ”Aatelkaa, että tuo on se sama kuu, mikä Roomassakin!”. Ja äitini sanoi: ”Sama kuu! Siinähän olis hyvä bändin nimi”, ja alkoi pohtia millaisia biisejä Sama Kuu nimisellä bändillä mahtaisi olla. :-D  Kun puhuin perheelleni tästä mun blogi-ideasta äiti ehdotti nimeksi Sama Kuu. Aluksi tyrmäsin nimen täysin, mutta kun hän perusteli asian minulle tarpeeksi hyvin, se alkoikin kuulostaa ihan hyvältä idealta. Ja isäni tietysti keksi, että entä jos se kirjoitettaisiinkin yhteen. Samakuu. Kuulostaisi samalla joltain japanilaiselta sanalta (siansaksalta). Mutta juu, näin syntyi nimi Samakuu.
Ai niin, melkein unohdin tärkeimmän! Sen, miksi perustin tämän blogin. Mä haluan kehittyä kirjailijana ja siinä voitte auttaa vain te, arvoisat lukijat. Ai miten vain? No, nähkääs haluan saada palautetta muiltakin kuin perheeltäni. Nimenomaan rakentavaa palautetta! Ja se onnistuu kommentoimalla (juu, se on mahdollista ja erittäin suositeltavaa) tai lähettämällä s-postia osoitteeseen samakuu@gmail.com. Okei, eli kommentoikaa, lukekaa, viihtykää!
Mukavia lukuhetkiä!